Kiasmassa säkenöi

Kiasmassa oli viime perjantaina ja lauantaina Kriittisen korkeakoulun seminaari "Kenelle taidetta tehdään?". Kuuntelin kuvataiteilija Minna Heikinahon ja taidemaalari Ilppo Alhon taiteilijaesittelyt kokonaan sekä graafikko Helmiriitta Honkasen melkein kokonaan. Lisäksi seurasin seminaarin päätöspaneelin "Taidekritiikin merkityksestä, tilasta ja tulevaisuudesta", jonka jäseninä oli suomalaisen taidekentän vaikuttajia mukaan lukien yksi taiteilija ja HS:n toimittaja.

Heikinaho kertoi muiden taiteilijoiden teoksista ja myös jonkin verran omistaan. Sain sellaisen vaikutelman, että taiteilija mielellään työskentelee sellaisten produktioiden parissa, joissa ei ole varsinaista fyysistä kohdetta ja jotka mielestäni muistuttavat ainakin etäisesti aktivismia.

Ilppo Alhon periaatteissa oli todellista hardcore-meininkiä. Maalauksissa ei oikein saa olla sommittelua, joten ne ovat usein neliöitä. Väritkään eivät taida olla suotavia, joten usein työt ovat mustia. Töiden markkinointi tuntuu vieraalta, joten vapauden säilyttämiseksi hän on ilmeisesti ainakin ajoittain tehnyt 8-tuntista päivää muissa töissä. Täytyy kunnioittaa tuollaista periaatteellisuutta.

Helmiriitta Honkanen kertoi muun muassa yhdestä käyttämästään tekniikasta, jossa hän sivelee väriä hänen lapsuudestaan säilyneisiin valokuviin ja painaa niistä sitten teoksia.

Lopetuspaneelin tunnelma oli käsinkosketeltavan sähköinen. Paneeli jatkoi julkisuudessa ollutta keskustelua taiteen valtavoimista, joka on lähtenyt liikkeelle HS:n näitä voimia koskevia mielipiteitä kartoittavasta tutkimuksesta. Yleisö osallistui ahkerasti keskusteluun. Tilaisuudessa oli ollut esillä ja allekirjoitettavana adressi, joka oli ilmeisesti jollakin tavoin kriittinen Helsingin Sanomia kohtaan. En sitä nähnyt. Se oli poistettu tiloista. HS:n toimittaja joutui kysymysten ja kommenttien keskiöön. Hänen asemansa ei ollut helppo, mutta aika hyvin hän olosuhteisiin nähden pärjäsi.