EMMA

Espoolaisille päättäjille kuuluu lämmin kiitos, sillä WG-talon muuttaminen kulttuurikeskukseksi on ainakin modernin taiteen museon Emman osalta onnistunut upeasti. Avarat tilat näyttävät mukautuvan loistavaksi erityyppisten taideteosten esittelyyn. Taidekoulun lähipäivän päätteeksi meidät lähetettiin tutustumisvierailulle.

Iranilaiselta Shirin Neshatilta on nähtävissä valokuvia ja filmejä. Kolmella valkokankaalla esitettävä romaanin perustuva tarina mielenvikaisesta Mahdokhtista on kaikkine väreineen ja äänitehosteineen vaikuttava esteettinen elämys. Filmi herättää kuitenkin kysymyksen sen esityspaikasta. Kuuluuko se taidemuseoon vai elokuvateatteriin?
Toinen kahdella vastakkaisella valkokankaalla esitettävä mustavalkoinen filmi Rapture alleviivaa naisen ja miehen suhdetta feministisestä näkökulmasta. Mustavalkoisuus tuo esitykseen mukaan runollisuutta, mutta kliseinen se on. Naiset ja miehet ovat omissa ryhmissään - jopa omilla valkokankaillaan. Miesten maailmaan tekijä on sijoittanut tykkejä, linnoituksen, väkivaltaakin. Naiset ovat linnoituksen ulkopuolella, mustiin muslimivaatteisiin pukeutuneina. Lopulta osa heistä pakenee veneellä, jonka naisjoukko työntää vesille.
Ei maailma ole näin yksinkertainen.

Museossa on nyt tarjolla myös varsinainen herkkupala taideopiskelijalle: laaja näyttely modernin maalaustaiteen yhden keskeisen vaikuttajan, Kasimir Malevitsin, tuotannosta. Näyttelystä käy hyvin ilmi taiteilijan monipuolisuus. Hän näyttää saaneen vaikutteita monesta suunnasta vai lieneekö hän antanut niitä. Teos Suprematismi 56 tuo mieleen Kleen, Iskurityöläisen muotokuva taas varhaisen Kandinskyn, valkoisesta naamasta huolimatta. Kukkivissa omenapuissa on jotakin impressionistista ja Elonleikkaajanuoret taas tuntuu sijoittuvan sosialistiseen realismiin aurinkoisine väreineen. Osassa töitä venäläisiä talonpoikia kuvataan hyvin kömpelöinä hahmoina ja kömpelöltä näyttää tyylikin. Ihmettelen niissä runsaasti mukana olevaa mustaa väriä, joka saa ne näyttämään suttuisilta. Merkillinen mies. Häneen pitää tutustua paremmin.

Emmassa on esillä myös edustava kokoelma suomalaista nykytaidetta (Saastamoisen kokoelma) ja jonkin verran ulkomaistakin. Neshatin ja Malevitsin jälkeen ei enää mieli ota paljoakaan vastaan, mutta seuraavassa muutamia poimintoja.

Jannis Kounelliksen teos Nimetön on pysähdyttävä. Suuri pinta raakaa rautaa seinällä. Puolivälissä kuin kaksi ratakiskoa poikki pinnan. Niiden välissä on säkkikangasta poimuille litistyneenä. Mikä fasismin kuva. Väkivalta, joustamattomuus, autoritäärisyys. Melkein voi kuulla nahkasaappaiden tömähdykset.

Puulla materiaalina on sittenkin oikeutuksensa. Sen puolesta puhuvat Pauno Pohjosen puiset työt, miksei Kain Tapperinkin, puhumattakaan Radeslaw Grytan Viimeisestä ehtoollisesta, joka on pitkä puinen pöytä, valkoisella maalilla sirotellen kaunistettu. Tuo tietenkin mieleen da Vincin maalauksen. Raamatun kuvaama alkuperäinen tapahtuma lienee näyttänyt erilaiselta, koska tapana ei ollut aterioida pöudän äärellä istuen.
WeeGeen kaltaisessa betonisessa ympäristössä puu nostaa päätään lämpimänä, ihmisläheisenä, kutsuvana materiaalina.

Siitäkin syntyy taidetta, että osaa yhdistää olemassa olevaa. Juhani Harri on luonut näin visuaalisia runoja. Johannes Ilvessalokin on yhdistänyt. Hän on koonnut vitriiniin käytettyjä silmälaseja ja antanut nimeksi Nähtyä. Onhan niiden läpi paljon elämää nähty, mutta Harrin teosten rinnalla tunnelma on steriili.

Ripustuksella voidaan saada teokset keskustelemaan. Kujasalon äärikonstruktivististen teosten välissä Mäkilän maalauksellisen asetelman orgaanisuus melkein valuu syliin.

Voikohan veistäen maalata? Ainakin maalaten voi veistää. Sen todistaa meille Kuutti Lavonen teoksellaan Orjantappuraa, jossa kasvojen fyysisyys on käsin kosketeltavaa.